Väitöskirjassaan kapteeni Jarmo Limnell väittää, että Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa (v.2004) turvallisuuspoliittiset linjaukset olivat toissijaisia. Päällimmäisenä oli eri ministeriöiden tavoitteet korostaa oman hallinnonalansa tärkeyttä. Selonteossa ei olisikaan keskitytty arvioimaan Suomen todellisia uhkakuvia, vaan “uusia uhkia tuotetaan ja vanhoja korostetaan vain siksi, että pyritään turvaamaan resursseja.”
Uhkakuvia rakennettaisiin tarkoituksellisesti ja niille muodostetaan poliittisesti sovittu sisältö. Tavoitteena olisikin se, että eri ministeriöt saisivat omaa hallinnonalaansa korostavan uhkakuvan ujuttamisen tärkeäksi koko Suomen uhkakuvaksi, johon olisi satsattava resursseja. Muistuttaa sitä peliä mitä “Kyllä Herra Ministeri”-televisiosarjassa virkamiehet taustalla pelaavat.
Korostetaanko esimerkiksi terrorismin tuomaa uhkaa Suomelle vain siksi, että muutkin niin tekevät. Kuinka todellinen tuo uhka on, vai olisiko muut uhat Suomelle todennäköisempiä? Lähettääkö Supo agentteja Afrikkaan selvittämään uhkaa Suomen eteenpäin työnnetyn puolustuksen strategian mukaisesti. Vai onko hankkeen taustalla jokin muu sanomaton syy ja tarkoitus?
Natoon pyrkivät korostavat tarkoituksella niitä uhkakuvia, joilla on merkitystä perusteluissa, joilla Natoon liittymistä pidetään tarpeellisena. Onko siten tarkoituksenmukaisuussyistä Suomen turvallisuuspoliittisissa uhkakuvissa otettu mallia “Naton analyyseistä?” Niissä korostetaan uuden ajan uhkia ja terrorismin torjuntaa. Limnell väittää edelleen, että Venäjästä Suomen turvallisuuspolitiikassa puhutaan varovaisesti ja vähätellen. Onko siihen jokin erityinen ja tarkoitushakuinen syy?
PS. Uuno etsi lompakkoaan sängyn alta. Vaimo totesi “Ei se siellä ole!” Ei olekaan, mutta täältä sitä on helpompaa ja mukavampaa etsiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti