Lapsi uutisten lukijana

Olemme tottuneet siihen järjestykseen, että vanhemmat välittävät lapsilleen tietoa kodin ulkopuolisista asioista, ja välittävät elämänkokemustaan lapsilleen. Keskusteltaessa perhepiirissä tai ystävien kesken asioista, joita lapsen ei haluta kuulevan, hänet patistellaan omaan huoneeseen leikkimään, tai ulos muiden lasten kanssa.

Ovela lapsi on kuitenkin yllättävän tarkkakuuloinen. Ensimmäinen kirosana näkee päivänvalon, ennenkuin siihen on ennättänyt varautua. Silloin on jo myöhäistä, se on jo opittu. Uhmaiässä tuo rumasana on lapsen kiukutteluaseena vanhempiaan vastaan. Sitä viljellään uhastakin - tiedetään, että niin ei saa sanoa.

Harmilliselta vaikuttava tilanne, jossa isä lyö vasaralla sormeensa. Tuskassa parkaistaan "Voi saatanan v...u". Lapsi vieressä opettelee miehenrooliaan, ja naputtelee muovivasarallaan. Tokaisee heti perään "Vi..upa totinki!"

Lapset havainnoivat vanhempien käyttäytymistä salakavalasti. Se huomataan välittömästi, että nyt on meneillään jotain jännää - nyt ne kuiskii ja supattelee, tai siirtyvät keittiöön. Jäädäämpä kuulolle! Tai ollaan leikkivinään, mutta kuitenkin...kuulolla.

Ennen vanhempien käytössä oli keinoja suodattaa lasten "uutistarjontaa". Tieto kulki vanhemmilta lapsille. Se on luonnollinen ja oikea järjestys. Naapurin mukavan mummon katoaminen voitiin kuitata - "Se on mennyt taivaaseen!" Naapurin sedän juopottelut taas olivat pelkästään "aikuisten asioita".

Nyt tämä tiedonvälitys on kääntynyt päälaelleen. Lapsi ennättää kertoa aikuiselle uutisen, että "Joku Kaitlin on joutunut ulos BB talosta!" Eikä sitä ole kuultu lasten pihaleikeissä naapurin tytöltä, vaan se on itse kaivettu tieto netistä. Joillekin jossain annetaan kriisiapua - miksi, koska meille? Mikä on kriisiapu?

Lapsi ajautuu perheen pääuutisten lukijaksi niin salavihkaa, ettei edes koulu ennätä antaa ohjeita ja eväitä medialukutaitoihin. Mediakasvatuskurssi on ohjelmassa myöhemmin. Liian myöhäänkö?