lauantai 12. huhtikuuta 2014

Saariselkä - kiitos, anteeksi ja näkemiin.

On aika kääntää uusi sivu lehdessä ja omassa tarinassa. Kun katson työhistoriaani taakseppäin näen, että ne ovat yleensä vaihtuneet noin seitsemän vuoden välein. Välillä on vaihdettu paikkaa ja hieman asentoakin. Josko paikka olisi parempi, tai asento niinkuin ottavampi ja sopiva. Joskus  työehtävät ovat vaihtuneet tyystin toisenlaisiksikin.

Olen ollut rautakaupan myyjänä, raksan apupoikana "Hissun" kaupan (Kenkä-Asu) rakennustyömaalla, baarimikkona, "bongihaukkana" viinikassana, aluesihteerinä, piirisihteerinä, yrittäjänä. Työvoimakoulutuksessa Levi-Instituutissa, ja työharjoittelussa Sky-Hotellissa. Täällä vierähti kahdeksan vuotta. Kiitos näistä vuosista. Nyt kuitenkin on aika kitttää, kumartaa ja pyytää anteeksi.

Koskaan en ole missään paikassa tykännyt, osannut tai älynnyt asettua ja tyytyä "kaluston" asemaan, En myöskään täällä. Nyt alkoi jo tuntumaan, että "olen osa kalustoa". Se ei minun luonteelle sovi. 

Työkaverit ovat vaihtuneet sesonkien aikataulujen mukaan. Heistä on tullut hyviä kavereita. Heitä olen sietänyt, tai he ovat sietäneet minua. Sorrow noo. Työpaikan voi valita itse, mutta työkavereita ei. Näin se toimii molemmin puolin.

Olen törmännyt peruspuurtajaan ja elämäntapaintiaaniin. Tavallisia ovat: oman elämänsä rakentaja ja huoleton maailmanmatkaaja. Niitä, joille asioiden on oltava kunnossa, ja niitä joille kaikki järjestyy - tavalla tai toisella. Kaikki kohtaamiset ovat olleet mielenkiintoisia tuttavuuksia. Kaikki me tullaan jostakin, matkaamme jonnekin tai pystytämme pesämme siihen varmaan ja tuttuun paikkaan. Jokainen oman luonteensa mukaan, ja hyvä niin.

Minua pidetään AY-ihmisenä. Niin olenkin, mutta koskaan minua ei ole käräytetty tekemässä työtä ja suorittavan asiakaspalvelua TES:si perstaskussa. Näin väitän! Työnantaja välittää meidän palkan, mutta asiakas sen maksaa. Siksi asiakas on aina ykkönen, vaikka ei oikeassa olisikaan, niin kuin ei aina olekkaan.

Hymyilemään tietysti en ole koko aikana suostunut, ellei siitä ole erikseen maksettu tai TES:ssä sovittu. Oon vissiin parantumaton "totinen torvensoittaja". Toinen tinkimätön periaatteeni on, että silloin on jotain pielessä, jos töissä tulee hiki. Joko askeleen pituus on liian suuri tai aavistuksen verran liian lyhyt. Kantamus tietystikkään ei ole koskaan väärämittainen tai väärän kokoinen.

Sormia tietysti saisi olla enemmän. Ne voisivat olla myös pituudeltaan ja muotoilultaan paremmin astiastoon sopivat. Näillä typpösormilla on hiukka hankala sopeutua näihin uusiin trendeihin, jossa ruokailuvälineistön oudoilla muodoilla haetaan lisää ruokahalua ja katetta annoksiin. Suosittelen, että ravintolatyöntekijöiden koulutuksessa aletaan kehittämään erilaisia kantotapoja ja tyylejä poronsarvien kannossa pelkällä sormitekniikalla.

Nopeimmin ja reippaimmin niskakarvani saa pystyyn puhumalla YTK:sta (Loimaan kassa) ammattiliittona. Suomessa on järjestäytymisoikeus ja -vapaus. Jokainen saa tehdä niin kuin parhaaksi kohdallaan harkitsee, mutta liitto on liitto ja kassa on kassa.

Sekottamalla nämä kaksi eri käsitettä keskenään, kusettaa itseään pahemman kerran, varsinkin jos sen tekee vielä jäsenmaksuissa säästääkseen. En oikein viitti kattoa sitä, kun noin kymmenen vuoden kuluttua ammattinsa osaava jengi googlettaa, millaisia työehtoja joku on sopinut jossakin. Kun edes tietäis kuka sopinut, missä sopinut, mitä sopinut, kenen kanssa sopinut ja koskeeko se minua? Itse oon tähän saakka selvinnyt kysymällä sen PAM:sta.

Jos suomalaisilla on tiukkoina aikoina ollut hyvä "herrasäkä", niin voin todeta, että kohdallani työnantajien suhteen pätee sama.  Asiakaspalvelu ei koskaan voi olla täydellisen priimaa, mutta ehtaa sen aina pitää olla. Toivottavasti työpanokseni on vastannut sitä, mitä kohdalleni on laskettu.

Ja edelleenkin kaikkien Lapissa matkailun parissa toimivien peruslukemistoksi suosittelen Pekka Muhosen kirjaa "Matkailija poronkusemilla".