maanantai 27. syyskuuta 2010

Edelleenkin outo palkitsemisjärjestelmä

KAS:n (ent. Kunta-Asunnot) uusii asukkaiden palkitsemisjärjestelmänsä. Uusi järjestelmä otetaan käyttöön 1.1.2011. Asukkaat ovat vanhan järjestelmän mukaan voineet hyödyntää palkitsemisjärjestelmää ensin kolmen ja sitten viiden vuoden hyvän asumisen jälkeen. Kaikilta asukkailta on vuokran yhteydessä peritty tuon järjestelmän rahoittamista. Vuoden 2009 vuokrankorotuksessa palkitsemisjärjestelmän osuus oli 2%, eli 20 snt/asm/kuukausi. 

Missä määrin kerättyjä varoja on palautunut palkitsemisissa asukkaille takaisin, ja paljonko on jäänyt yhtiön kassaan käyttämättä? Siitä olisi hyvä saada tietoa ja lukuja. Kuinka moni tosiasiallisesti pääsi hyödyntämään hyvää asumistaan, ja kuinka paljon yhtiöltä siihen meni euroja? Itse olen aiemminkin kritisoinut tätä asukkaiden itse rahoittamaa palkitsemisjärjestelmää, joka oli taannoin yhtenä perusteluna vuokrien nostossa.

Toimitusjohtaja Kalervo Haverinen (UR 17.9.10) perustelee uuteen järjestelmään siirtymisen tarvetta sillä, että vanhan järjestelmän todellinen hyöty ei tullutkaan itse asukkaille, vaan se valui yhteiskunnan pohjattomaan kassaan. Uusi järjestelmä ei tuota tilannetta tule oleellisesti muuttamaan. Koska “osa asukkaista saa asumis- ja/tai toimeentulotukea”, lasketaan uudenkin palkitsemisjärjestelmän mukainen vuokravakuuden palautus taloudelle sen kuukauden tuloksi, jolloin se maksetaan. Eli jälleen tukea leikataan palautusta vastaavalla määrällä. Asukkaan kannalta se on edelleen nollasummapeliä.

KAS asunnoissa vuokralaisten vaihtuvuus on noin 30 % tasolla vuosittain. Tuota vaihtuvuutta voidaan vähentää esim. ottamalla käyttöön Ruotsissa käytössä oleva huoneistokohtainen remontti- ja kunnostusrahasto. Siellä vuokran yhteydessä kerätään juuri sitä huoneistoa koskeva rahasto, jonka käytöstä päättää kulloinenkin asukas itse. Muuton yhteydessä mukaansa sitä ei saa, vaan se jää huoneistoon seuraavan asukkaan käytettäväksi. Järjestelmä kannustaisi vastuulliseen, hyvään ja pitkäaikaiseen asumiseen. Se on läpinäkyvämpää, kuin vuosittain talousarvioon sisältyvät parveke- tai piharemonttien määrärahat – niitä remontteja ei vain näy ja kuulu.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Onko peilin vika, jos ehdokkaan naama on vino?

Antti Liikkanen :"Ruotsin vaalien merkittävimpiä havaintoja taisi olla se, että FB lässähti ja ehdokkaiden piti jalkautua tosissaan. Olisikohan täälläkin aika?"

En tiedä, mistä lähteestä Antti löysi tämän merkittävän havainnon? Onko tosiaan niin, että Naamakirja noin vain lässähti vaalikampanjassa? Se ei olisikaan hyödyllinen, vaan jopa turha väline. Vai olisiko niin, että ehdokkaat eivät osanneet hyödyntää Naamakirjaa, ja muita sosiaalisen median tarjoamia ja suomia mahdollisuuksia! Väitän jälkimmäistä. Antin väittämä nyt kuitenkin olkoon tämän bloggauksen alkusysäys.

Itsekin osallistuin tuohon Antin viestiketjuun toteamalla, että "Täällä FB:ssa politiikka on tykäämistä (peukku ylös/alas). Kuka tahansa, mistä tahansa, ja millä perusteella tahansa voi käyttää peukkuaan. Jalkautua pitää ihan tosissaan. Tykätä ei tartte, vaan tukea". FB:n "tykkäämissivua" minulla ehdokkaana ei ole eikä tule,  mutta tukiryhmän sivu on. Se saa riittää!

Se on totta, että ns. vanhat ehdokkaat, ja istuvat kansaedustajat hallitsevat uusia tulokkaita paremmin sen avainasemassa olevan jalkatyön. Mitä kauempana elämäntavoilta nettimaailmasta ollaan, ja millaista kohderyhmää iältään tavoitellaan, se määrittelee, mihin kannattaa panostaa. Jalkautumistyöstä ei silti kukaan pääse eroon. Suomessa lienee vain kaksi poliitikkoa, jotka ovat melkeimpä yksinomaan bloggaustensa avulla tulleet valituiksi nykyisiin kaupunginvaltuustoihin - Osmo Soininvaara ja Jussi Halla-Aho. 

Olen silmäillyt useiden nykyisten kansanedustajien naamakirjan profiilisivuja. Sisällöllinen pääpaino on ainoastaan uusien kavereiden hyväksyminen. Tapahtumalliset viestit ovat jo vanhentuneita, jopa viikkojen takaa. Kerätään ikäänkuin seuraajia, joille julistetaan sitten ilosanomaa, kun varsinainen vaalikampanja alkaa. Kätevää, mutta läpinäkyvää, ja johtaa varmuudella tehojen puutteeseen. Eli FB ei lässähdä, vaan ehdokas ei ole koskaan aloittanutkaan tosissaan verkostoitumista sosiaalisessa mediassa. Hädissään sinne on täytynyt mennä mukaan, koska muutkin ovat siellä. Ja sitten ei tajuta, miksi täällä ollaan ja mitä pitäisi tehdä.

Naamakirjasta olen kuullut sanonnan, että se on niin kuin synttärikutsut, johon tullaan kutsun perusteella. Jokin yhdistää. Twitter on taas luonteeltaan cocktailtilaisuus, johon osallistutaan, muttei välttämättä tiedetä, ketä muita tulee. Somasti sielläki täytyisi kyetä sukkuloimaan paikasta toiseen. Sosiaalisen median verkostoa ei voi kuitenkaan polkaista tarkoitushakuisesti pystyyn tuosta vaan, eikä sitä pysty valjastamaan vain julistamisen kohteeksi. Puhuja ja kuuntelija vaihtavat roolia tuosta vaan. Onko siihen valmiutta? Väitän nähdyn perusteella, ettei ole. Valmiutta on vain julistamiseen, mutta ei avoimeen vuorovaikutukseen. Sosiaalisen median ydin on nimenomaan vuorovaikutuksessa.

Viime eurovaalien ehdokkaiden, ja esim. pääministeri Mari Kiviniemen Twitter sivujen silmäily osoittaa selvästi sen, että päivitykset ovat loppuneet, kun vaalit on käyty ja ohi.  Ei olla oltu tosissaan, aidosti ja vilpittömästi sosiaalisessa mediassa mukana. Ollaan olevinaan mukana, ja luultu keräävän taktisia hyötyjä. Sitten kun ei tarvita - häivytään.

Sosiaalisella medialla ja siinä Naamakirjalla on merkitystä osoittaa se, että 17 vuotias ruotsalainen tyttö sai Sergelin torin päivässä tupaten täyteen protestoimaan rasistisen SV:n pääsyä valtiopäiville. Seitsemätoistavuotias kutsui, ja protestoijat JALKAUTUIVAT.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Kauheessa kiireessä Hylätyn järven toiselle puolelle

Älä moiti! Tiedän, että otsikko ei ole sen kielioppimme mukainen. Mitä siitä? Tämä onkin matkakertomus viikonlopulta. Minun yksinoikeudellinen näkemys, josta ei ole valitusoikeutta.

Ensimmäisen päivän teema oli "Kauheessa kiireessä..." Junnu Vainion sanoin sinne pohjoiseen. Siitähän jo kirjoitinkin, eli lue se juttu. Se on tämän jutun edellinen juttu - sieltä se löytyy.

Toisena päivänä suuntasimme sen "Hylätyn järven" toiselle puolelle. Sitä toista rantaa. Ei sitä vastarantaa. Se järvi on muuten "niin syvä, kuin pitkäkin" - Siitäkään ei ole valitusoikeutta, koska tutkittua tietoa ei löydy. Löytyy googlettamalla vain laulun sanat. Ne saavat lukijallekin riittää todistusaineistoksi. Inarin kunta ei ole järveään hylännyt, vaan kynä syyhyää kaavoittamaan osaa sen rantaa mökki- ja matkailurakentamiselle.

Sevettijärvi, Keväjärvi ja Nellim ovat sen järven äärellä, johon menetetyn Petsamon koltat on asutettu. Sevettiin on tie. Keväjärvelle on tie, vaikka yksi asukkaista moittikin sitä huonoksi (väitin vastaan). Nellimiinkin on tie. Se on samanlainen, jonka muistan jo penikka-ajoiltani mutkaiseksi ja huonoksi. Ei ollut siitä miksikään muuttunut. On se somaa, että edes jotain on pysyvää - Nellimin tien huono kunto. Ruskamaisemat olivat jylhät ja hienot.

Mihin sie meitä viet? Tiedätkö itsekkään? Piruuttani sanoin, etten tiedä tai muista. Tuli kylä - Nellim! Tässäkö tämä? Joo! - edelleen piruuttani. Oli Erämaahotellia, Nili kahvilaa ja kauppaa, sekä Nellimin venesatamaa. Ortodoksista kirkkoa ja vanhaa tuttavaa vuosien takaa, sekä sitä joutenolevaa turistia, jonka kaverit olivat vielä järvellä.

Wilderness Hotellia entrattiin, ja Nilikin oli jo pahimmoilleen siirtynyt kesäajasta pois. Kahvilan rouvalta saimme kuitenkin Greenpeacin metsäleirin sijaintiosoitteen. Aikomus oli käydä katsastamassa, ovatko siivonneet lähtiessä jälkensä, kuten Lapissa on tapana. Kahvilasta Saimme vanhan väärtin kyytiin, jonka lupasimme kuskata kahden rouvan välissä kotio. Sinne Nellimjärven rannalle. "Älä perkele Venäjälle aja!" Tästä oikeaan, ja sitten suoraan tien päähän.

Löytyi tien pää, ja isännän hyvässä turkissa olevat koirat. Vähän jutustelua, ja sitten takaisin. Välillä vilkku vasempaan, soratietä jyrkästi ylös- ja takaisinpäin. Siellä matkamme puhuttelevin kohde. Nellimin Ortodoksinen kirkko, ja petsamolaismuistomerkki. Kaupunkilaisten mielestä - korvessa kumpikin.

Keväjärvellä, melkein Ivalossa, on kolttien Tsasouna. Siitä yllytettynä nappasin kuvan, ja twittasin sen. Ivalossa Pub FI:ssä tarkistin. 20 kilometrin aikana Tsasounakuvaa oli silmäilty 22 kertaa.

Pub FI:ssä entiselle työkaverille pikainen matkaraportti. Selvisi että sen päivän ainut karaoke on Ivalo River Campingissä. Se on siiinä Ivalon eteläpuolella - Kerttuojalla. Sinne iltamme päätös sitten huipentui!

lauantai 4. syyskuuta 2010

Kaamasen tiellä

Sain viikonloppuvieraita. Mikä neuvoksi? Piruuttani hehkutin jo etukäteen - klapisavottaa, siivousta, puolukkamettää ja mustaviinimarjojen poimintaa. Ystävykset eivät suunnitelmiani säikähtäneet, vaan yötä vasten saapuivat Ivaloon. Päivällä ruskaretkemme starttasi pohjoista kohti. Emme olleet "kauheessa kiireessä" kuten Junnu Vainion aikamiesporukka silloin aikoinaan. Mutkainen Inarin tie antoi jo esimakua ylemmän Lapin ruskasta. Inarin pohjoispuolella ruska on värikkäämpi, kuin eteläpuolella. Yllättävän selkeä ero!

Ensimmäinen pysähdys piti olla legendaarisessa RantaMarissa. Oli asiaa kuitenkin Laitin Petterin Samekkiin. Asiaani en saanut hoidetuksi, mutta itse Lapin käsityöntaitajan löysimme verstaaltaan. Oli taitaja työnsä ääressä. "Kädet vähän työstä likaiset. Nyt ei kehtaa kätellä." Liikkeessä isäntä pesee käsiään, ja me katsastelemme käsityötarjontaa. Vieraani saivat tovin ihastella Petterin taidonnäytteitä.

Legendarista RantaMaria ei voi sivuuttaa. Siispä sinne välihuikalle. Takaseinällä on näyttävä kuvarivistö "kultamiesten aateleista". Ajankulukseni niitä silmäilen ja luen, että "Ruokala-majatalon pitäjä Mari Helena Kokko on saanut 6.12.1973 Ukk.n myötämän Valkoisen Ritarikunnan I mitalin kultaristein". Samalla tweettaan naamakirjaan sijaintimme ja määränpäämme. Kyselevät jo, koska tulemme Kievariin? Ei ole aikataulua.

Hoputettuna sain kyytiläiset jatkamaan matkaa. Esittelin Sikovuonoa, Hyljelahtea, ja kohtaa mistä mennään Toivoniemeen. Vastusjärven kohdalla vilkku vasempaan - siellä oli jotain minullekin uutta. Mitä? Matkamuistoja, savukalaa ja lättykahvit! Minä kuvaamaan ja rouvashenkilöt ostoksille. Kaksi huovutettua puuhkaa olisi mennyt kaupaksi, mutta vain yteen oli käteistä rahaa. Pirteä myyjämme manasi #3")!&¤, sillä selvällä suomenkielellä, että pankkikorttipääte oli sanonut aiemmin päivällä työsopimuksensa irti. Eli kulkijoille neuvoksi - ottakaa paljon käteistä mukaan, kun liikutte Lapin kairoilla.

Jutustelun kuluessa kävi ilmi, että myyjärouvamme oli Petsamosta lähtöisin. Hän muisteli tuttuja nimiä vilahtelevassa jutustelussaan minullekkin läheisiä ihmisiä. Minäkin kasvojeni perusteella paljastuin. Sukujuureni tulivat selviksi. Siis olen kova tanssimaan - rouvamme päätteli. Sitähän voisi kokeilla Petsamolaisten tapaamisessa Hotelli Ivalossa pyhänmiestenpäivän tietämissä. Näin tuli hoidettua yhdistyksen tiedotusasioitakin matkan lomassa. Suosittelen poiketkaa - eli hiljennys, jarrutus ja vilkku vasempaan Vastusjärven kohdalla.

Enään tuokio Kaamasen Kievariin. Olin kuitenkin päättänyt toisin. Jujutin matkalaisiani. Kaamasen kylään laskeudutaan mäenpäältä loivasti kaartaen oikeaan. Mäen alla pistin vilkun vasempaan. Päätin, että poikkeamme vanhassa mummolassani. Luuta oli vanhaan lappilaiseen tapaan ovessa lukkona. Silloin sisälle ei saa mennä, joten tyydyin vain ikuistamaan itseni portailla istumassa. Ja matka jatkui.

Olisiko "marlboromies - ilman tupakkaa" Kievarissa? Olisiko muita tuttuja? Olihan siellä, ja jos ei tuttuja, niin Kievarissa sellaisiksi tullaan tuotapikaa. Näin myös kävi, mutta "marlboromiestä" ei näkynyt. Ei myöskään Kaamasen Kojoottia - sitä näyttelijää, eikä Mister Tunturirallia, vaikka molemmilla lienee jonkin sortin laavu/yösija kylän kupeessa. Kievarista päähäni asettelin uuden Kaamasen Kievari- lippiksen. Kun se päässä viikon tallustelee, onkin jo valmis palaamaan Gamas Blues tapahtumaan 10.9.2010.