keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Harmia tuottava vaihtolava…

Taloyhtiö kiusaa minua! Pihaamme on tuotu tyhjä vaihtolava. Nyt se olisi asukkaiden toimesta täytettävä. Sekajätettä lavalle, ja ongelmajäte erilleen. Onko meillä sekajätettä? Ongelmajätettä nyt ei ainakaan. Naapurilla voisi olla. Tyrkyttäisikö itseään avuksi, niin välttyisi omien tilojen koluamiselta. Nakataan naapurin tarpeeton ja hieman tarpeellinenkin roina porukalla lavalle. Molemmat saamme tietysti moitteita – naapuri siitä, että vei senkin roskiin, ja minä siitä, etten vienyt sitäkään roskiin.

Omien nurkkien siivoamisessa raskimiskynnys ja kipukynnys käyvät valtataisteluaan pääkopassa. Tätä ei raski heittää pois, tai tästäkin pitää jo luopua. Valinta on lopullisen tuntuinen. Omistushalu ja luopumisen tuska – siinä kaksi taisteluparia. Kummalle valinnassa vallan luovuttaa? Kademielikin pyrkii päätösapajille. Poisheitetystä roinastahan voi olla hyötyä jollekin toiselle. Se harmittaa, jos siitä tuunataan jotain kätevää ja kivaa.

Mielestäni leppoisampi ja hidastahtisempi paikkojen siivous roinasta sopisi paremmin. Jokakeväinen paikkojen suursiivousvimma lyhyen ajan sisällä tekee väkivaltaa sen pohdinnalle: Mitä voi itse tulevaisuudessa vielä tarvita? Mikä kannattaisi toimittaa kierrätykseen muiden käyttöön? Sekajätelavalle kuuluisi vain sellainen roina “millä ei ole enää käyttöä meille, eikä muille”. Se tuottaa vain harmia ja riesaa “meillä sekä muualla”.

Siivoustyön lomassa leppoisuutta, hidastahtisuutta ja ajanpeluuta voi tietysti hakea kirjoittamalla harmiaan muiden harmiteltavaksi. Siinä saa samalla miettimisaikaa – Miltä tavaroista tuntuu, kun ne tarpeettomana ja täysin palvelleina hylätään tunkiolle.

Lähetä kommentti